Kiertotalouskylässä

Joillakin meistä on omituisia haaveita. Minun haaveeni on ollut päästä muovinkierrätyslaitokselle eli muovijalostamoon katsomaan, mitä siellä tehdään. Suomen ainoa sellainen avattiin Riihimäelle reilu vuosi sitten – ei siis edes kovin kauas. Retki jalostamoon järjestyi aikalailla parin tunnin sisällä siitä, kun rupesin sitä tosissani järjestämään. Vaikka kaikkien haaveiden kanssa ei ole yhtä helppoa, kannattaa ehkä koittaa toimeen ryhtymistä toistekin...

Muovijalostamo on keskellä jotakin, jota omistava yritys kutsuu kiertotalouskyläksi. Samalla pääsin siis katsomaan myös jätteenpolttolaitosta ja kuulemaan vaarallisten kemikaalien loppukäsittelystä. Aluksi odotin vain, että nämä osuudet ovat ohi ja päästään itse asiaan, muovijalostamoon. Polttolaitos osoittautui kuitenkin kylän kaikkein kiinnostavimmaksi paikaksi.

Polttolaitoksen jätevuoren valtava koko kummittelee vieläkin mielessäni. Paikalla oli tietysti vain murto-osa vuoden aikana poltettavasta jätteestä. Vaikka kuulee lukuja, eivät ne tee samanlaista vaikutusta kuin näkeminen. Se herättää tunteita. Suomen ensimmäinen jätteenpolttolaitos käynnistyi vuosikymmen sitten. Kaikki sitä ennen tuotettu roska on maassa.

Vaikka ajatus maahan kylvetystä roskamäärästä järkyttää ja olen huojentunut, etteivät Suomen nykyroskat enää suurimmaksi osaksi päädy luontoon makaamaan, käynti laitoksella konkretisoi kuitenkin myös toisen asian: Jätteen polttaminen on vain keino päästä eroon jäljistä, kun vahinko on jo tapahtunut. Se ei missään nimessä saa korvata ehkäisyä ja lajittelua. Se tuottaa energiaa, kyllä, mutta hyvin pienen osan siihen nähden, paljonko energiaa sinne laittettavien asioiden tuottamiseen on kulunut. Niistä ei myöskään saada talteen juuri muuta, vähän metallia.

Muovinjalostamosta lisää myöhemmin.