Ekoelämän pitkäveteisellä puolella
Yritän elää jokseenkin ekologisesti ja tämä blogikin yrittää vaihtelevan piilotetusti viestiä, että se on oikeastaan aika coolia elämää. "Jokseenkin" on tuolla edellisessä lauseessa siksi, että paremminkin voisi tietysti olla. En ole juuri joutunut tuntemaan, että kieltäytyisin asioista joita tahdon, tai käymään läpi mitään itsekuria vaativia itkuisia luopumisprosesseja. Useimmiten paha tapa tai muu sellainen on jäänyt pois vähitellen, samalla kun jotain parempaa on tullut tilalle. Rakastan kirpputoreilla kiertelyä, autoa ei ole koskaan tehnyt mieli, kasvisruoka on tavallisesti herkullista. Joitakin asioita on, joiden kanssa taistelen henkisesti edelleen, sellaisiakin yhden pienen yksilön mittakaavassa isoja asioita, kuten lentomatkustelu. Mutta se ei ole tämän tekstin aihe...
Varmaan ainoa asia, joka on tylsää, piinallista ja pitkäveteistä, ja jota silti ekoarvojeni takia teen, on vaatteiden korjaaminen. Sanonko jo tylsää? En tykkää. Mutta en tietenkään halua heittää vaatteita pois jos ne ovat minun taidoillani korjattavissa. Sitä en vain pystyisi perustelemaan itselleni, en sitten mitenkään. Tarkoitan nyt erityisesti sukan parsimista ja sen sellaista, en mitään luovaa tuunailua. Siinähän käy sitten niin, että rikkinäisten vaatteiden kasa makuuhuoneessa (onneksi tyylikkäässä lahjaksi saadussa kassissa, kiitos!) kasvaa ja kasvaa ja kasvaa.
Ne halvat ja ohuet trikoopaidat, joita on puolet suomalaisen nuoren ja nuoren aikuisen vaatteista tuntuu nykyään olevan, ovat aina heti täynnä pienen pieniä reikiä. Oletteko huomanneet? Raivostuttavia. Onneksi, tässä tapauksessa, en kehtaa enää edes kysyä voinko vielä lukea itseni ryhmään "nuoret aikuiset" ja noiden trikoopaitojen osuus vaatevarastostani on alkanut vähentyä.
Asia on mielen päällä, koska eilen otin itseäni niskasta kiinni ja käytin tunteja istuen sohvan laidalla lysyssä neulan ja langan kanssa. Siinä kun korjasin ties monensiako alushousujani, jotka aina lähtevät hajoamaan vasemman lonkan päältä (miksi?), mietin että olenkohan ainoa alle 60-vuotias tässä maassa joka tekee näin? Olihan se ajatus hirveän itsetyytyväinen ja kuplainen, olihan?