Paluu menneen maailman matkustuseleganssiin (tai ainakin ysärille)

Koska olen muuttamassa matkustustapojani, olen miettinyt paljon myös menneitä matkojani. Laskin viikonloppuna, paljonko olisin kompensaationa velkaa kaikista tekemistäni lennoista tähän asti. Valtava etu tässä on se, että lapsuudessani 90-luvulla ajat olivat erilaiset. Täysi-ikäiseksi tullessani olin lentänyt kahdesti. Muistan kuinka lapsena haaveilin matkustelusta, mutta se ei ollut katkeraa paitsijäämisentuntua, vaan onnellista odotusta siitä, mitä sitten aikuisena voi tehdä. Luokkakaverinikaan eivät matkustelleet. Valehtelematta ainoat tapaukset, jotka muistan, ovat kun kerran ala-asteella yksi luokkani tyttö oli Espanjassa, ja kerran yläasteella kaksi muuta Väli-Amerikassa.

Kaksikymppisenä lentämistäni vähensi rahapula ja seikkailunhalu. Matkustin harvoin ja valitusti. Silloin kun lähdin, ne eivät olleet muutaman päivän pyrähdyksiä metropoleihin tai rannoille, vaan useamman viikon (tai jopa kuukauden) kestäviä kiertelyitä.

Viimeisenä viitenä vuotena lentotahtini on kiihtynyt siitä huolimatta, että olen ajatellut ympäristöasioita aiempaa enemmän. Enkä ole yksin. Viime vuonna Helsinki-Vantaalta lähti 30 % enemmän ihmisiä ulkomaanlennoille kuin viisi vuotta aiemmin, ja 50 % enemmän kuin kymmenen vuotta sitten (vaihtomatkustajia ei ole luvuissa mukana). Kun mietin sitä matkustuskulttuurin muutosta, jota ilmasto tarvitsee, palaan ajatuksissani niihin matkoihin, joita tein parikymppisenä. Ne olivat merkityksellisiä matkoja. Luulen, että tuota merkityksellisyyttä ei olisi voinut saavuttaa, ellei reissuilla olisi ollut niin paljoa aikaa. Oli aikaa nähdä, kokea ja tuntea, ja oli aikaa antaa sen vaikuttaa itseen. Kaikkein eniten kahdehdin niitä matkoja, joita eliitti teki viime vuosisadan alussa. Lähdettiin jonnekin päin Eurooppaa, ehkä ensin Italiaan huvilalle ja sitten isotädin vieraaksi Pariisiin. Oltiin pois useita kuukausia, lähetettiin pari kirjettä, eikä lähtiessä tiedetty, kauanko ollaan pois.

Tämä uusvanha matkustaminen vie aikaa, jota meillä tuntuu nykyään olevan niin vähän, siitä huolimatta, että keskimääräinen elinikä pitenee. Siitä huolimatta, että lyhyet reissut jaettuna muutamalle vuodelle saattavat viedä enemmän aikaa kuin se yksi pitkä reissu, jonka tuona aikana voisi vaihtoehtoisesti tehdä. Kun mietin tätä, mietin samalla, vaatiiko ilmastonmuutoksen hidastaminen meiltä myös aikakäsityksemme hidastamista. Se tuntuu olevan kytköksissä kaikkeen, tarpeeseemme saada liian usein uutta, vaalikausiin, kvartaalitalouteen. Jos näin on, niin helppoa se muutos ei ole, mutta en keksi parempaa keinoa aloittaa kuin pitkä junamatka jonnekin, jossa aika tuntuu pysähtyneen.