Yhdeksän yhdeksänkymmentä

Aikalailla jokaisessa kirjassa ja blogissa, mitä olen koskaan lukenut minimalismista, ennemmin tai myöhemmin huomautetaan, että kun ostaa tavaran, ostaa samalla myös velvollisuuden pitää siitä huolta. Ympäristönsuojelijan sydämeni kompaa tätä ajatusta huutamalla "KYLLÄ!" Huolehtimiseen kuuluu, että tavaraa pitää hoitaa ja korjata, ja aikanaan siitä pitää luopua asiallisesti, eli myydä tai antaa se eteenpäin. Jos tavara ei ole enää korjattavissa käyttökelpoiseksi, sen materiaalit pitää kierrättää ja kierrätyskelvottomat osat pitää hävittää oikeaan paikkaan.

Jos todella sisäistäisimme tämän, ostaisimme vähemmän. Huoltaminen ja korjaaminen vie aikaa ja rahaa. Yleensä siten, että mitä enemmän itse käyttää aikaa, sitä vähemmän kuluu rahaa ja toisinpäin. Ostaisimme varmastikin myös laadukkaampaa, jos ymmärtäisimme jo kaupassa, että halpiskrääsä hajoaa pian ja korjaaja maksaa enemmän kuin uusi.

Epäilen myös, että jos todella ymmärtäisimme tämän huolehtimisen vastuun ja olisimme tottuneet siihen arjessamme, olisimme myös valmiimpia tekemään aikuisiän isoja ostopäätöksiä: Minkälaisessa asunnossa haluamme asua? Hankimmeko autoa? Me kaikki tiedämme, että vanha omakotitalo isolla puutarhalla kaipaa paljon työtä, mutta tajuammeko sen todella siinä kohtaa, kun haaveet idyllisestä iltapäiväkahvista oman omenapuun alla valtaavat mielen? Olemmeko kasvaneet siihen, että korjaaminen ja hoitaminen on osa tavallista arkielämän puuhastelua, vai tuntuuko se aina raskaalta?

Olen vasta opettelemassa tavaroistani huolehtimista. Korjaan vaatteitani ja huollan kenkiäni, mutta tuntuu, että korjaaminen on ihan jatkuvaa ja piinallisen tylsää. Jatkossa yritän ostaa laadukkaampia vaatteita, käytettynä tietenkin. Olen myös juuri alkanut opetella pyörän huoltoa. Opin muun muassa viime viikonloppuan, että jos olisin pari vuotta sitten vain kiristänyt pari mutteria, niin olisin säästynyt satasten pyörärempalta.

Oletko muuten miettinyt, että kun annat tavaralahjan, niin annat samalla vastuun pitää siitä huolta?